Palkkionmetsästäjät

Rahaa, mainetta ja kunniaa! Tikkari heiluu nenän edessä ja muistuttaa, että työtä täytyy tehdä, koska siitä hyötyy. Samaten tietopaljoutta korostetaan

-

Rahaa, mainetta ja kunniaa! Tikkari heiluu nenän edessä ja muistuttaa, että työtä täytyy tehdä, koska siitä hyötyy. Samaten tietopaljoutta korostetaan sen tähden, että sen hallitsemisesta saa hyvän maineen ja kunniaa.

Tämän takia jokainen ”pieni yksikkö” (ilmeisesti ihmisen uusi kutsumanimi) ihastelee osaamistaan, jonka kirjaa ansioluetteloonsa, ja samalla ylistää itseään siitä, että pääsee kyynärpäätaktiikalla nousemaan huipulle.

Jo päiväkotilaiset osaavat toimia ”ota kaikki minkä saat” -periaatteen mukaan, mikä on pelottavaa. Vähän vanhemmille nenän edessä ei enää heilu tikkari, vaan silmissä kiiltää raha. Rahan painava arvo on syrjäyttänyt työn itseisarvon paikalta.

Suomessa tosin oli aika, jolloin työ vielä oli itseisarvo, kun sitä ilman ei pysynyt hengissä. Nyt viisautemme, korkeatasoinen koulutuksemme, ällöttävä mukavuudenhalumme ja kilpailu kaikilla alueilla on vanginnut meidät ja kääntänyt viisauden tyhmyydeksi, siinä missä se ehkä joskus oli tulevaisuuden toivo.

Samoin kuin toisia merkkituotteita brändätään yli muiden, myös koulusysteemi on alkanut brändätä laatuopiskelijoita: mitä koulutetumpi, sen parempi. Ei niinkään väliä, millä asenteella ihminen elää, kunhan menestyy, on kriittinen, ja hyvää lihaa työmarkkinoilla.

Esimerkiksi lukio-opiskelijoilta ei enää odoteta huolellisuutta ja suuria työmääriä, kuten ennen, mutta liian aikaista kypsyyttä kyllä, sekä oman aikansa jatkuvaa seuraamista.

On käsittämätöntä nähdä, että luokan sisällä osa opiskelijoista muuttuu opettajaa mielisteleviksi pikkuaikuisiksi, ja luokan ulkopuolella he käyttäytyvät lapsellisesti ja sähläävät.

Kaikille opettajille ei enää ole edes väliä, jos jättää läksyt tekemättä, mutta silti täytyisi osata analysoida sivistyssanoin aikakaudet kivikaudelta nykyaikaan. Mitä meidän itse asiassa halutaan olevan? Tekopyhiä?

Jos ei meitä opeteta olemaan vähässä uskollisia, kuinka voidaan olettaa, että pystyisimme joku päivä johtamaan maata tai kuntia? Kenestäkään ei saa mestaria ilman harjoittelua, ja omaan lahjakkuuteenkaan ei aina voi turvata. Kun kouluissa ei enää opeteta kunnioittamaan työtä ja elämää vaan omia kykyjään, meistä tulee itseriittoisia.

Nyt kukaan ei enää osaa sanoa, miksi työnteon motiiveillakin on väliä, koska kaikki on itsestäänselvyyttä. Osa luulee voivansa kävellä sisään kovapalkkaiseen työhön vain siksi, että osaa luetella kaikki maiden presidentit ulkoa. Maailma arvostaa röyhkeää lahjakkuutta, ei uskollisuutta ja luotettavuutta.

Viime keväänä koulun ruokalassa kuuli, kuinka kovaan ääneen kailotettiin siitä, ettei nuorille ole tarjolla tarpeeksi kesätyöpaikkoja. Selattuani netissä avoimia kesätyöpaikkoja huomasin siivousalan palvelun tarjoavan kymmeniä paikkoja työtä tarvitseville, etenkin nuorille, joilla ei muuta tulonlähdettä vielä ole.

Jostain syystä juuri näiden siivoustehtävien ohi kuitenkin mentiin. Kukaan ei enää halua tehdä mitään, mistä ei saa kiitosta, mainetta tai palkkiota, koska sellaisella ei ole painoarvoa maailmassa, eikä kukaan vaadi tekemään kovaa työtä.

Kilpailu, paineet ja itsekkyyden ihanne ovat kasvattaneet ja muokanneet ihmisistä palkkionmetsästäjiä, joita ajaa eteenpäin motiivien pyhä kolminaisuus: raha, maine ja oman itsensä kunnia.

Olisiko kukaan enää valmis luopumaan rikkauksistaan ja tekemään jotain aina halveksimaansa? Varmasti heitä on ollut kautta aikojen, mutta kukaan ei ole katsonut hyväksi kirjoittaa heidän tarinoitaan ylös.

Elise Ignatius

Kirjoittaja opiskelee ilmaisutaitolukiossa

Kommentoi