0

Kolumni: Pöytään kotimaista evästä

Suomalaiset haluavat ruokapöytäänsä kotimaista ruokaa. Taloustutkimuksen vuonna 2018 tekemässä tutkimuksessa selvisi, että lähes neljä viidestä suomalaisesta (78 prosenttia) pitää tärkeänä syödä kotimaista ruokaa. Tutkimuksen mukaan yhä useampi suomalainen kertoo kiinnittävänsä aiempaa enemmän huomiota ostamiensa elintarvikkeiden kotimaisuuteen. Ihmiset haluavat tietää, kuka on tuottanut heidän ruokansa ja minne tuotanto on jäljitettävissä.
Lähes puolet vastaajista piti elintarvikkeiden suomalaisuutta jopa tärkeämpänä valintaperusteena kuin laatua, koska he haluavat tukea kotimaista työllisyyttä ja teollisuutta.

Ihan helppoa kotimaisuuden varmistaminen ei aina ole. Se että pakkauksessa on Suomen lippu tai että nimi kuulostaa kotimaiselta, ei vielä takaa tuotteen kotimaisuutta. Kiireessä eväitään ostava ei aina ennätä epäselviä merkintöjä kaupassa selvittää.
Vielä hankalampi tilanne voi olla kaupunkien ravintoloissa. Eteen kannettava pihvi on todennäköisesti kotoisin Argentiinasta ja Brasiliasta. Usein käy niin, että kotimaista lihaa tai kanaa ei ole edes tarjolla.

Kotimaisen tuotannon tärkeydestä sain taas hyvän muistutuksen, kun olin emäntien kanssa jumpassa viime viikolla. Tai siis minä en jumpannut. Emännät jumppasivat.
Samalla kun venyttelivät raskaan työn rasittamia niskoja ja jalkoja, kertoivat mietteitään kotimaisen ruokatuotannon tulevaisuudesta. Iso ongelma on, että maataloustyö ei kauheasti nuorta polvea kiinnosta. Tarjolla kun on raskaan työn ja pitkien työpäivien vastineeksi alhainen tulotaso.
Paikallaan olisi, että tuottajat saisivat työnsä tuloksista kunnollisen hinnan. Jos toimeentulo on liian niukka, jää tuotannon kehittäminen tekemättä. Kuka uskaltaa rakentaa uuden miljoonanavetan, jos ei ole varmuutta taloudellisesta tulevaisuudesta tai uskoa siihen, että omasta jälkipolvesta löytyy työlle jatkaja?

Kuluttajana olen huolissani suomalaisten tilojen tulevaisuudesta. Kuka tuottaa meille puhdasta, suomalaista ruokaa, jos viljelijäväestö uupuu ja turhautuu?
Sen tiedän, että nälkäkuolema koittaisi, jos elintarvikeketju olisi minun varassani. Takavuosina vähän tilan töissä auttelin (siis pyörin jaloissa). Paalikuorman onnistuin kippaamaan keskelle kylätietä. Lehmälaumaa jouduin juoksemaan pakoon, kun hain kottikärryillä pellolta sinne syntynyttä vasikkaa. Lypsyhommat koneella sujuivat muuten, mutta aamulypsy olisi pitänyt siirtää puolille päivin.
Siksipä toivon, että Kangasniemen jumppaavat emännät saavat niskansa, hartiansa ja selkänsä kuntoon, jotta jaksavat kaikista hankaluuksista huolimatta tehdä arvokasta työtään. Minä puolestani pyrin ostoksillani, paitsi täyttämään vatsaani, myös työllistämään kotimaista elintarvikeketjua.