0

Kolumni: Valmentajalla on väliä

Miten sä viitsit tehdä tuota vuodesta toiseen? Tuon kysymyksen kuulen silloin tällöin, kun tulee puhetta vapaa-ajan viettämisestä. Kysymys liittyy valmentamiseen, omalla kohdallani ringettejoukkueen valmentamiseen. Ystäväni tietävät, että syyskuun alusta maaliskuun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla en ehdi sen paremmin kotikutsuille kuin pidemmän kaavan kahvittelusessioillekaan, koska olen hallilla tai ainakin menossa sinne. Myös perhe on oppinut, että syksyn tullen kiireeni lisääntyvät.

Valmentaminen on elämäntapa, ja sitä tehdään suurella sydämellä. Sen parissa kuluu kaudessa helposti satoja tunteja – osalla varmasti enemmänkin. Harjoitusten suunnittelu ja ohjaaminen ovat iso osa valmentajan arkea, ja pelit sekä niihin liittyvät matkustaminen kuuluvat olennaisesti viikonloppujen ohjelmaan. Ulospäin näkyvän toiminnan lisäksi työstettäviä ja pohdittavia asioita on paljon. Varmasti jokainen valmentaja tuntee joukkueestaan ja sen tilasta jonkinlaista vastuuta, ja ainakin itselläni epävarmuus on ajoittain tuttu seuralainen, joka kuiskii: Osaanko minä tämän riittävän hyvin? Entä jos vienkin joukkuetta väärään suuntaan? Pystynkö tukemaan yksilöitä riittävästi? Vaadinko liikaa vai liian vähän? Onhan meillä myös iloa ja naurua, kun tämän kuitenkin pitäisi olla myös kivaa? Olenko innostava, kannustava ja positiivinen ja annanko tilaa virheiden tekemiselle?

Omien arvojen, vaikuttimien ja toimintatapojen puntaroimisesta on tullut tuttua puuhaa vuosien varrella, ja tärkeily on jäänyt matkan varrelle. Silti polkuni valmentajana ja ohjaajana on hyvin keskeneräinen. Joskus umpisurkean pelin tai orastavaa katastrofia enteilevien treenien jälkeen tekisi mieli hakata päätä kaukalon laitaan ja viskoa pillit, tussit ja taulut auton ikkunasta pihalle. Onneksi muistuu kuitenkin melko nopeasti mieleen, että valmentaminen ja valmentautuminen ovat pitkäjänteisyyttä vaativia prosesseja, eikä minua edes tarvittaisi, jos kaikki olisi valmista.

Mikä sitten vetää valmentamisen pariin? Ensinnäkin se, että saan olla osa kasvutarinaa, jossa olen lopulta ehkä itse kasvanut eniten. Olen seurannut aitiopaikalta matkaa, jonka alussa juuri luistelemaan oppineista tytönrääpäleistä on kehittynyt hienoja ja taitavia nuoria naisia, joille en ole pärjännyt luistelussa sen jälkeen, kun täyttivät kymmenen. Muistin sopukoissa ovat ikuisesti ne pelit, joissa tytöt ovat pelanneet paremmin kuin luulin olevan edes mahdollista ja myös ne liikutuksen hetket, kun äärimmäisen kovasta ottelusta on raavittu hikinen taisteluvoitto pienellä porukalla, ja tytöt juhlivat jäällä yhtenä iloisena kasana. Se valtaisa kollektiivinen onnistumisen tunne, kun joku asia saadaan toimimaan kovan harjoittelun ja yhteistyön tuloksena. Ja tietenkin yhteisöllisyys, kun joukkueen jäsenistä tulee kuin toinen perhe, ja jokainen heistä jättää jälkensä omalla ainutlaatuisella tavallaan.