0

Kolumni: Sanoja etsimässä

“Sinusta taitaa tulla kirjailija”, sanoi opettaja 10-vuotiaalle minälleni palauttaessaan tarinavihkoni, johon olin raapustanut 12-sivuisen tekstin.
Sisimmässäni kiljuin kovaa: “Ei todellakaan, vihaan kirjoittamista!”
Hymyilin ainoastaan. Olin vain yrittänyt vastata tehtävänantoon. Sillä, että teksti oli paisunut pitkäksi, ei ollut mitään tekemistä kirjoittamisen nautinnon kanssa.
Vuosien varrella on suhteeni kirjoittamiseen muuttunut. Pitkään oltiin vihan puolella. Kirjoittaminen on vaivalloista ja tuskallista. Ajatukset eivät tahdo taipua sanojen ahtaisiin muotteihin. Nuorena oli myös vaikea asettaa varjeltua sisimpäänsä näkyväksi paperille.
Suhteemme kuitenkin kehittynyt, minun ja kirjoittamisen. Se on kuin epätodennäköinen rakkaustarina, kuin Ylpeys ja ennakkoluulo tai Kaunotar ja Hirviö. Vihasuhde muuttui viha-rakkaussuhteeksi, josta se on viime vuosina kallistunut rakkaudeksi. Kuten pitkissä liitoissa on tapana, on meilläkin yhä vaikeat kautemme.

Mikä kirjoittamisessa sitten kiehtoo? Mikä saa minut pitämään yllä vaivalloista suhdettamme? Mitä kirjoittaminen ylipäätään merkitsee?
Minua kiehtoo sanojen voima ja kauneus. Puhuttu sana katoaa ja unohtuu, mutta kirjoittamalla voi luoda jotakin pysyvää. On kutkuttavaa, että esimerkiksi Charlotte Brontë voi puhua minulle haudan syvyydestä, lähes kahden vuosisadan takaa, Kotiopettajattaren romaanin sivuilta. Minusta tuskin tulee Brontën veroista, mutta ehkä edes päiväkirjani voi puhua jollekin, kun minua ei enää ole.
Kirjoittaminen on kommunikointia ja kontakteja. En ehkä tapaa sinua koskaan, mutta voin jakaa sinulle ajatuksiani tämän tekstin kautta ja sinä voit suhteuttaa omia ajatuksiasi niihin.
Kirjoittaessa näkymättömästä tulee näkyvää. Ajatusten utu muuntuu selkeydeksi, sanoiksi paperilla. Kirjoittamalla voi ilmaista itseään ja löytää kosketuksen sisimpäänsä. Samalla voi käsitellä kokemuksiaan ja tunteitaan, asetella niitä uuteen perspektiiviin.
Samaa tarkoittanee Juha Itkonenkin, joka uutuusteoksessa 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä kirjoittaa: “Kaikki kirjoittamiseni on terapiakirjoittamista. Jäsennän maailmaa sanoiksi, koska se helpottaa elämääni.” Lapsensa menettänyt Itkonen kertoo käsitelleensä suruaan autofiktiivisen Ihmettä kaikki -romaaninsa kautta.

Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt. Molemmat vaativat keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä, joille ei hektisessä älylaitemaailmassa ole tilaa. Viime viikolla kävin tutustumassa Meillä on sanottavaa -kirjoitusryhmään. Oli hienoa nähdä nuoria, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja sanojen maailmasta. Kun uusi sukupolvi ottaa sanat haltuun, tuo se toivoa maailmaan, jossa Mikael Junger twiittaa kirjojen ja lukemisen olevan “vain lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa”.
Yritän tehdä osuuteni, ettei ennuste toteutuisi, ja käännän seuraavaksi sivua Levottoman ajan kirjeissä.

Anna Pölkki

Kirjoittaja on äidinkielenopettaja, Puulan seutuopiston opettaja ja Kunnallislehden avustaja

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.