0

Kolumni: Kaupunkilaisesta kangasniemeläiseksi

Kun sain sormuksen nimettömääni, tiesin, mitä se merkitsi: se olisin minä, joka jättäisi kaiken tutun ja turvallisen ja muuttaisi kauas pois. Hänellä oli vakituinen työpaikka ja oma talo. Minulla vuokra-asunto ja määräaikainen työsuhde. Sitä paitsi olin melkein yhtä rakastunut siihen pieneen punaiseen vanhaan talontönöön Savon metsien sylissä kuin sen omistajaankin.
Pessimistit kuitenkin avasivat suunsa. Kuinka tuollainen rannikkokaupungeissa varttunut akateeminen kirjatoukka pärjää Kangasniemen metsien keskellä?
Muutosta on kulunut yli vuosi. Ensimmäiseen vuoteen mahtui monenlaisia tunteita. Avioliiton alkuhuumaa. Riemua omasta somasta talosta, jota lämmittävät pönttöuuni ja hirsiseinät. Mutta myös kyyneliin asti yltyvää meri-ikävää, rakkaiden ihmisten ikävää ja kaipausta kaupunkien kahviloihin. Ahtaanpaikankammoa siitä, ettei metsien keskellä meinaa nähdä eteensä. Välillä kävi mielessä, onko mikään rakkaus sen arvoinen, että tällainen merenrantakasvi revitään irti juuriltaan ja istutetaan sisämaahan näivettymään.
Ja mikä pahinta: karhupelko! Pelko, että sankat metsät ympärilläni kätkevät sisäänsä noita suuria karvaisia petoja, jotka mielikuvissani taatusti vaanivat kaltaisteni arkojen nuorten naisten lihaa. Tämä pelko rajoitti alkuun liikkumistani yksin ulkona. Se vaikuttaa tietysti naurettavalta aidoista paikallisista, joista vain harva on karhun nähnyt. Tiedän kuitenkin monia, jotka ovat nähneet. Esimerkiksi lähin naapurimme omalla tiellään. Tällaiset tarinat antavat lisää vettä myllyyni.

Huomaamattani olen pikkuhiljaa ulottanut juureni yhä syvemmälle Kangasniemen maaperään ja kävelyni syvemmälle metsiin. Olen saanut kokea jotakin sellaista, mitä ei kaupunkien hälinässä ole. Pikkukunnassa, jossa on pienet piirit, on jotakin sympaattista.
On myös luonnon rauhaa. En enää haluaisi asua kodissa, jonka ikkunasta näkyvät naapurit. Koen olevani kuin Eeva paratiisissaan, kun saan asua mieheni kanssa kahden paikassa, jossa on vain puut ja tuulen suhina naapureina.
Kangasniemen palvelutarjonta on yllättänyt minut positiivisesti. Erityinen merkitys minulle on ollut Kangasniemen kirjastolla, joka hurmasi jo ensi käynnillä. Uusi kirjastorakennus on viihtyisä ja lukusalin keinutuoli ihastuttava. Henkilökunta on ystävällistä ja saa minut aina hyvälle tuulelle.
Kesäkuussa suuntasin juhlimaan syntymäpäivääni synnyinkaupunkiini Turkuun. Huomasin hämmästyksekseni, että minuun iski koti-ikävä. Siis koti-ikävä Kangasniemelle. Kaupungin pölyisiltä kaduilta kaipasin oman puutarhani vihreyteen. Silloin ymmärsin, että minusta oli tullut kangasniemeläinen.

Anna Pölkki
Kirjoittaja on kangasniemeläistynyt turkulainen ja Puulan seutuopiston opettaja