Kolumni: Kaksi Puulaa

Terveisiä Puulalta, sieltä Isolta Puulalta, Simpiän reunalta, joka lainehti maanantaina vapaana kuin vesilintu. Vuonojen Puula, kirkonkylän rannat, oli jäässä, minne silmä kantoi. Näin yhden pilkkijän ja yhden nuoren miehen pyöräilemässä. Nuoret miehet ja pilkkijät ovat järjenkäytön ääripäät: toisilla sitä ei vielä ole, ja toiset eivät sitä käytä.
Pauninselällä veden lämpö oli +1 aste. Simpiältä vyöryi Törönselälle kookkaita laineita, mutta niin raskasmielisiä, etteivät jaksaneet nostatella kesäisiä vaahtopäitä. Iso Puula ei jäädy, ellei tuuli tyynny, eteläinen ilma vaihdu pohjoiseksi. Pakastaa pitäisi, kunnolla.
Keksin tämmöisen runon: Missä tuuli on tuhti / ja aaltojen tahti / missä vahtina Simpiän mahti / on jäässä vain lahti.
Kun lahdet olivat jäässä, en päässyt perille Kotavuoreen, vaan pienoinen soutuvene piti jättää naapurin laituriin. Yöllä satoi lunta vajaat 10 senttiä. Siitä syntyi Satu pienestä ruskeasta soutuveneestä.
Näin se menee: Pientä ruskeaa soutuvenettä pelotti. Se oli muuttunut yön aikana valkoiseksi. Pieni soutuvene muisti sadun rumasta ankanpoikasesta, mutta tämä oli jotain muuta. Lumi ei tuntunut hyvältä.
Ja vesi oli niin kylmää, että pienen soutuveneen pohjaa palelsi.
Pieni soutuvene oli vieraassa laiturissa. Tuolla jäätyneen lahden perukassa oli oma koti, oma venevaja ja kaikki rakkaat ystävät: iso soutuvene, puinen soutuvene, peltivene ja laivavene. Tapaisiko se niitä enää koskaan? Pieni soutuvene kellui ankkurissa. Sitä pelotti jäätyminen. Se olisi halunnut jo talviunille, kumolleen pehmeään varvikkoon. Ei pienten soutuveneiden kuulunut valvoa tähän aikaan vuodesta.
Onneksi tuuli. Tuulella oli yksi ystävä: pieni soutuvene. Niin kauan kun tuuli, pieni soutuvene oli turvassa. Yöt olivat pahimpia. Jos tuuli ei jaksaisi valvoa, eikä pilviinkään voinut luottaa, tulisi kirkas pakkasyö ja pieni soutuvene kuolisi. Kauheita olivat tähdet. Ne tuikkivat ilkeästi.
Pieni soutuvene yritti liplattaa ja puhkua hyvää tuulta, mutta ei siitä itsestään ollut tuuleksi. Se oli vain pieni soutuvene, ei keuhkoja ollenkaan. Musta vesi pelotti. Valkoiset rannat pelottivat. Pieni soutuvene olisi halunnut, että on kesä ja paarmoja tuhdon alla vaanimassa soutajaa. Kaikki pelotti. Kuolema olisi ensin musta kuin yö, sitten harmaa kuin jää ja lopuksi valkoinen kuin lumi. Ja teräksinenkin se olisi.
Pieni soutuvene nyyhkäisi. Voi kunpa se heräisi tästä painajaisesta, kuikat huutelisivat Puulalla ja käki kukkuisi.

Tuomas Manninen
Kirjoittaja on vapaa-ajan puulalainen